Mediataiteilijana työskentely on aika renesanssineron hommaa – tai siis se vaatisi sellaista. Taiteilijan ammatti nyt ei muutenkaan ole niitä helpoimpia hommia. Taiteilijan on oltava taiteilijuuden lisäksi itsensä manageri, mainostoimisto, PR-ihminen, rahoittaja (bisnesenkeli ilman tuottotavoitteita?), strategisti, stailisti, teknikko, työterveyshoitaja, tilavastaava, työpsykologi ja siivooja. Mediataiteilijalla lisähaasteena on hänen taiteen alansa työkalujen ja tekniikoiden huikea kehitysvauhti ja sen avaamat mahdollisuudet.

Taidemaalari työskentelee useimmiten välinein ja tekniikoilla, jotka on kehitetty, testattu ja hyviksi koettu vuosisatojen, ellei jopa tuhansien ajan. Temperamaalaus, jossa väripigmentit sidotaan maaliksi sideaineen, esim. kaseiinin tai munankeltuaisen avulla, on kehitetty jo antiikin aikoina. Valokuvaajillakin on jo yli vuosisadan historia valokuvaustekniikan kehityksessä, ja monet valokuvaajat käyttävät edelleen valokuvauksen alkuaikojen tekniikoita hyväkseen. Oikeastaan digitalisoituminen on ollut viimeisin suurin murros valokuva- ja videotaiteessa. Tässä voidaan tietysti käydä väittelemään, kuten opettaessani TAMK:in taiteen osastolla mediataiteen projektikurssilla, että missä menee media- ja muun taiteen raja. Mutta en nyt uppoa siihen keskustelusuohon tällä kertaa.

Olen tehnyt mediataidetta opiskeluajoistani lähtien eli kutakuinkin viitisentoista vuotta. Vasta nyt koen pystyväni jotenkuten hallitsemaan sisällön luomisen ja tekniikan käyttämisen teoksen aikaansaamiseksi. Mediataiteen tekemisessä syntyy kaksijakoinen ongelma, joka kohtaa kaikkia uutta ilmaisutekniikkaa käyttäviä taiteilijoita: kumpi määrää, tekniikka vai sisältö?

Alussa oli idea, tietokone ja Outi. Sitten alkaa paini siitä mikä tekninen ratkaisu tai media olisi paras työkalu idean muokkaamiseksi teokseksi, luovan ajatuksen ilmentymäksi. Jossain vaiheessa valittu työkalu alkaakin johtaa koko hommaa: rajoitukset siellä ja uudet mahdollisuudet täällä pistävätkin alkuperäisen inspiraation lähteen muokkautumaan uusiksi. Ollaan lähtöpisteessä, idea on muuttunut, pian sen toteuttamiseksi tarvittava teknologiakin pitää taas harkita uusiksi. Pian taiteilijaparka on noidankehässä kuin keskiaikaisen kirkon seinäreliefiä lukeva turisti: ora et labora et labora et labora…

Hyvä esimerkki tällaisesta kehityskulusta on neljän vuoden takainen Nummela- teokseni. Idea oli yksinkertainen: lapsuuden asuinalueeni maisemiin sijoittuvia muistikuvia, mielikuvarasteja maastoon. Paikka tai maisema, ja unimaailman ja muistikuvien muokkaama mielikuvani samaisesta paikasta. Sitten tulevat käytännön haasteet: tehdäkö rastit paikanpäälle oikeina maalauksina tai printattuina kuvina maalauksista? mikä kestää sääolosuhteita, saanko luvan maanomistajilta, ja kuka edes löytää ne paikan päällä? Entä ilkivalta? kunnon telineet maksavat, ja apurahasta ei ole varmuutta. Unohdetaan siis se idea. Siirretään mielikuvakartta mobiiliverkkosivuksi, jossa kartta paikoista ja kuvat kartalla. Eletään aikaa ennen kännykkäapplikaatioita. Aika harvalla on edes älykännyköitä joissa on netti. Mites ne, joilla ei sellaista ole? Lisätään teokseen sidottu kirjanen, joka on laminoitu säänkestäväksi ja jota saa lainata Nummelan kirjastosta. Koska mielikuvat pitää nyt sekä painattaa isohkoksi kirjaseksi että laittaa kännykkäystävälliseen kokoon nettisivulle, päädyn tekemään kuvat digitaalisina maalauksina alkuperäisen ajatukseni sijaan, jossa olisin maalannut oikeille valokuvakopioille tai niiden päälle. Toisaalta nykyohjelmistoilla homma on jopa helpompaa, siitä vain kuvaamaan paikat digikuvina ja digikuvat Art Rage ohjelmaan, jossa maalailen pikseliöljyväreillä päälle. Nummelan kirjasto on onneksi heti mukana ideassa ja kirjaset (kolme kappaletta) liitetään kirjaston lainaustietokantaan ja ne saavat oman ISBN-tunnuksen. (Minähän olen miltei kirjailija, olen julkaissut kirjan!)

Ne joilla kännykkä on, voivat katsoa karttaa kännykästään. Google mapsia ei tainnut olla vielä kovinkaan monessa puhelimessa appsina, joten yleisöparka saa suunnistaa gps-koordinaattien avulla, jos karttakuva ei riitä suunnistukseen. En osaa koodata mitään valmista paikkatietokarttaa, eikä minulla ole varaa palkata osaajaa toteuttamaan minulle paikantavaa karttaa tai sellaista hyväksikäyttävää apia nettisivustolle. Nyt, nelisen vuotta myöhemmin, sama homma olisi ollut lastenleikkiä. Mobiilisovellukset ja laitteet ovat kehittyneet niin paljon, että miltei mihin tahansa mobiiliin ideaan löytyy kohtuuhintainen valmis api tai avoimen lähdekoodin palikka. Olisin varmaan voinut tilata kartan vaikkapa Citynomadilta ja tehdä koko teoksen sillä. Taisin vain olla edellä aikaani.

Useimmat teokseni eivät vieläkään mielestäni ole niin hyviä kuin olisin halunnut. Monessa projektissa joko sisältö ja idea ovat hyvät, mutta toteutus on resurssien ja osaamisen puutteen takia jäänyt lapsenkenkiinsä (esimerkiksi Turhuuksien torin verkko-osuus on aika ruma ja kömpelö. Lisäksi siitä puuttui tietokantaominaisuus, joten kaikki tavarat ja tarinat piti päivittää käsin Flash-tiedoston sisään! Tänä päivänä olisin ehdottomasti tehnyt saman jutun xml:ää hyödyntäen) Torin idea oli kuitenkin loistava.

Still- installaatiossa olen ehkä ensimmäistä kertaa pystynyt tasapainottamaan uuden tekniikan käyttöönoton hyvään teosideaan. Aika iso osuus onnistumisessa on Demolan opiskelijaprojektissa, jonka ansiosta pystyin keskittymään enemmän sisältöön käytännön teknisten toteutushaasteiden jäädessä opiskelijoiden harteille. Still taitaakin olla Hermian opiskelijaprojekteista ensimmäinen, jossa yritystilaajana on ollut taiteilija ja tehty demo muuttuu taideteokseksi. Kiitos siis Markus, Jalmari, Daria, Diane, Matti Keskinen ja erityisesti serkkuni Matti Kotala, joka suunnitteli teoksen hypnoottisen musiikin!

Tässä siis, yli kymmenen vuoden oppimisprosessin tuloksena, voin ehkä kuvitella hanskaavani siveltimen sisällön eduksi. Ehkä. Ainakaan en enää yritä tehdä kaikkea itse.